Heinäntekoaika. Minun heinäntekohistoria kiteytyy näihin kolmhen kuvhan, elikkä sitä ei oikeasthan ole. Ehkä juuri siksi, että minun ei ole ikänä tarvinnu haravoia kämmeniä rakoille eikä hikkoilla tuntikausia talikon varressa, heinänteko kuulostaa minusta mahottoman nostalgiselta ja romanttiselta. Ei minusta kunnon maatyöläistä olis ikänä tullukhan, ko mie pakkaan vain haaveilemhan ja fiilistelemhän ja se itte työnteko vähä niinko unehtuu. Lapsena mie kyllä asuin aivan heinäpeltojen likellä, mutta en aina malttanu kattella tuota ihastuttavaa touhua vain vierestä. Tässä yläkuvassa mie olen tietenki tuo vähä liian hiinin olonen myssypää, joka yrittää tehhä hommia niinko muukki.
Nämä kuvat liittyvät kesämuisthoin muutaman vuojen takkaa, jolloin mie olin mahottoman onnellinen. Olimma vastikhän jättänhet kaupungin pölyt taakse ja muuttanhet tänne minun lapsuuen kotimaisemhin erämaan kupheshen. Keskimmäinen lapsi oli oppinu kävelemhän, ja niinpä mie vain lupsutin kaikki päivät pihamaalla sen perässä. Yhellä kävelyretkellä setä pörähti rattorilla vasthan ja otti meät matkhan heinäntekhon joen toiselle puolen. Eihän minusta silläkhän reissulla hyötyä ollu, Voiton kans hyppelimmä ojien yli ja pureksimma heinää sillä välin ko setä hurruutti pellon läpi. Paluumatkalla Voitto-poika hyppäs rathin setän kans ja mie makkoilin peräkärryssä heinäkasassa ja nautin.
"Äiti, etkö sie ennää ole onnellinen?" Tyär pyörähtää tässä konhella kesken bloginkirjotuksen. "Äläppä nyt, ei tämä vielä ole valmis", mie rauhottelen. Mutta tosi son, jotaki on muuttunu vuosien varrella. Minusta tuntuu että mie olen unohtannu sen kaikista olennaisimman eli Olemisen kaiken tämän kiirhen keskellä. Ja mitä se kiire sitte on? Se on sitä, että tunkee nokkansa joka paikhan, alottaa tuhat projektia, tekkee useampaa eri työtä, koettaa pyörähtää välillä kotonaki eikä ehi ajatella sen enempää. Ja son aivan pöljää.
Mutta nyt mie olenki päättäny pistää peruutusvaihthen päälle ja palata siihen lähtöpistheshen minkä vuoksi met tänne alunperin muutimmaki. Että ehtis keskittyä siihen olennaishen eli elämishen. Tässä ja nyt. Kuulla kevhän ensimmäiset muuttolinnut , juua tuntikausia aamukahvia rappusilla ja istua hiirenhiljaa talon katolla kello ykstoista illalla ja oottaa suopöllön nousevan vaaran takaa hiirenpyynthin. Istua mummojen ja pappojen tykönä kuuntelemassa samat tarinat yhä uuelhen ja juua lisää kahvia. Mie haluan että voin vastata yhä useammin "joo", kun lapsi pyytää pellaamhan jalkkista tai kattomhan jotaki ihme öttiästä pihakeinussa.
Ja tämä kaikki on lopulta kauhean helppoa. Tarvii vain osata luopua jostaki ylimääräsestä (niinko vaikka rahasta ja liiallisesta työnteosta). Ja ko sen päätöksen tekkee, huomaa ettei yllätyksekseen kaipaakhan sitä yhthän ja yhtäkkiä asiat tuntuvat hyvin yksinkertaisilta ja luonnollisilta niinko heinän narskutus.
