Maailman Pohjoisin Ranskalaistyyppinen Jopokahvila

Minun häätyy heti alkhun tunnustaa, että en ole ihan niin henkhen ja verhen lappilainen, etteikö ruoho välillä tuoksuisi aidan takana paremmalta. Mie olen käyny semmosessa rentoutussessiossa, jossa tehthin matka menneisyythen, ja mie matkasin kauas keskiaikhan vehreille niityille joen varthen. Sielä mie olin oikhen pitkä, roteva, karvajalkanen maatyöläinen jossaki Ranskan maaseuvulla (siis mies). Niin mie olen aatellu että ko mie olen ollu ainaki yhessä entisessä elämässä ranskalainen, mie sen tähen kaipaan sinne aina vain. Häätyy sanoa, että on semmosia päiviä (noin 300/365 , jollon olisin mieluummin jossaki muualla ko täälä, niinko vaikka siellä Ranskassa. Laventelipeltojen keskellä (siis kasvaahan niitä Ranskassa?) viiniä lipitellen ja patonkia mutustellen auringonpaisthessa..Ilman sääskiä, polttiaisia, sokkopaarmoja, hevospaarmoja,mäkäräisiä, paskakärpäsiä, koppakiiskejä,vesisaetta, tolloja poroja, kesän yöpakkasia, kirkuvia tunturisopuleja ja -no siinäpä net pahimmat. Niinko kessää ajatellen,talvea mie en pysty vielä miettimhän hui olkhon.

 

Viimeksi mie kirjotin haavhestani olla eläkeläisbussin kuljettaja, ja näin Kansainvälisen Ravintolapäivän alla on hyvä julkistaa eräs toinen haave, mikä liittyy näihin minun ranskalaishin juurhin: Molen aina halunnu perustaa Maailman Pohjoisimman Ranskalaistyyppisen Kahvilan. Tuohon Jussin vanhhan linja-autotalhin. Mutta siinä on pari mutkaa matkassa. Ensiksikki se talli ei ole minun, ja toiseksi saattais olla, että se ei bisneksenä olis kauhean kannattava, ottaen huomiihhon liikenthen vähhyyeen minä tahansa vuojen aikana. Ja linja-autotallin kunnon. Mutta haavhet on tehty toteutettavaksi, ja onneksi on kehitetty tämä Kansainvälinen Ravintolapäivä, jolloin kuka tahansa saapii perustaa päiväksi oman ravintolan. Ja niin met tehimmä. Tosin päivän etuajassa, ko mie luin kalenteria väärin. Mutta ei se haittaa. Tuoks tyärtä "ei täälä kuiten kukhan ees tiiä mikä semmonen päivä on, niin aivan sama."

Ranska on yhtä ko patonki. Mie rakastan leivän leipomista, ja tykkään laittaa kaikkia mukavia makuja. Näihin patonkhein tuli oliiviöljyä, vihreää pestoa, rosmariinia ja basilikaa. Lapsetki on oppinhet syömhän kaikkea, son hyvä. Voimma leikkiä ulkomailla oloa toistekki.

 

Taikinan teosta vastasi tyär ja kolmivuotias innokas leipuri, joka aiko tulevaisuuessa yhistää ninjan ja leipurin ammatit. Olen ihan varma, että hän tulee onnistumaan tavoitteessaan.Ihan missä vain tavoitteessa.

Sillä aikaa, kun taikina kohoaa, ehtii tehhä Taistelijan hommia. Isoveli askarteli hienon ja erittäin pitävän kypärän paperikassista ja maalarinteipistä.

Ja valmhit patongit! Pakko myöntää että nämä muotoilin ihan itte, että joskus menis ees Strömshöön päin.

Jopo ladattuna lähtöasemhin. Kahvikuppeja, palasokeria, punasta maitoa ja kardemummakahvia-pannukahvia siis tietenki. Ja pullo ranskalaista viiniä, patonkia ja viinirypäleitä (net oli jostaki ekuadorista oikeasti, mutten kertonu kelhen)

Just ko olimma lähössä Jopokahvilan kanssa liikhelle, Puljulandiihan ajo auto. No met rukatimma tietenki sen perhän,ja mikä onni-se ajo Bethin, jossa oli muitaki vierhaja! Met saimma heti paljo asiakhaita ja talon isäntä pääsi helpolla ko mie toin tarjoilut mukana.

Tarjosimma vierhaille punaviiniä ja kahvia, vanha emäntä itte ei huolinu muuta ko lasin kylmää vettä. Siinäpä taitaa olla pitkän iän salaisuus?

Hauskoissa tunnelmissa, ko ensimmäisessä kyläpaikassa oli paljo väkeä!

Sitte puotelthin mäki alas kylän toiselle puolen. Tähän välhin täytyy sanoa, että ei tämä kylä NIIN pieni ole, mutta kahesta talosta olthin reissussa, yhessä vähä höperrethän ja toisessa ei kuiten mithän huolita, niin päätimmä jatkaa matkaa.

Mäen toisella puolen Isäntäki tuli kahville, vaikkei ensin ymmärtänykhän että tämä on semmonen ilmanen kahvila. Mutta oli kyllä sammaa mieltä ko selitin, että olin tullu siihen tulokshen, ettei täälä rahoiksi pääsis näillä tuumin kuitenkhan.

Terassikahvilla Outin kans. Kippis!

Ilokseni huomasin, että minun piknikkikorien sisältö riitti juuri ja juuri tälle kierrokselle, joten ei muuta ko kokonainen poro varthalle ens kerralla!

 

Unelma-ammatti: Eläkeläisreissujen matkanjärjestäjä

Molen aina halunnu olla vaikka mitä isona. On kauhean vaikea päättää mitä sitä haluais  olla isona,ko on niin paljo kaikkea hauskaa tarjolla. Papalle mie lupasin että mie alan professoriksi( onneksi en sen tarkemmin määritelly minkä alan), ja sitte minusta piti tulla se agentti, toimittaja, taiteilija ja haitarinsoiton maailmanmestari ja opettaja-muun muassa. Mutta oikeasti kaikista salaisin toiveammatti on ollu ja on edelhen- eläkeläisbussin kuljettaja. Muttako on semmonen ongelma että mie en uskalla ajjaa niin isolla autolla, enkä kyllä pienelläkhän kaupunkialuuhella, niin mie mietin että voisin sitte olla semmonen Matkanjärjestäjä. 

 

 

 Sillä reissulla olis mahottomasti porukkaa,eikä yhthän alaikästä elikkä alle 65-vuotiasta paitsi mie. Heti ko matka alkais, tarjottais pikku snapsu ja sitte kippistettäis mahtavalle matkalle. Mulla olis matkassa vain yksi votkapullo ko mie luulisin että eläkeläiset olisit mukamas ranttua väkeä, mutta mie saisin yllättyä ilosesti jo Lohinivan kohilla, jolloin joka toisesta käsilaukusta kuuluis pikkunen , vaimea korkin narahus. Sitte mie toivottaisin kaikki tervetulheiksi ja enneko ehtisin kiitos sanoa, joku nappais mikrohoonin ja alottais yhteislaulun. Sitte joku kaivais huuliharpun eshin ja soittais Taistoihin tiemme kun käy.

Eläkeläisreissu olis tietenki semmonen kylpylälomamatka, mutta siihen aina sisältyy myös pikku risteily. Suomessa. Ei kestä istua kauaa linja-autossa, jossa ilman ilmastointia on liian kuuma, ja ilmastoinnin kans liian kylmä. Niinpä met kävisimmä semmosen pienen kotimaan järviristeilyn jossaki pikku saaressa jossa on eläny joku kansalliskirjailija tai taiteilija niinko vaikka Ilmari Kianto Turjanlinnassa. Met joisimma lautalla pullakahvit ja olisimma valtavan vaikuttunheita. Sitte met menisimmä hotelhin illalliselle ja valmistautumhan iltaa varten.

 

Illalla olis tietenki tansit, joku paikallinen tuntemattomuus essiintymässä. Joku semmonen nuori artisti, joka myöhemmin voittais tangomarkkinat ja sitte sais sanoa että "voi met näimmä sen pojan siellä ravintelissa ja voi mahoton ko sillä oli komea ääni jo silloin!" Sitte mummot ja papat tilais olutta ja lonkeroa ja tanssaisivat puoli tuntia vaille valomerkhin asti sen yhen taikka kahen lasin voimin. Eläkeläisreisun miehet olisivat semmosia että net  tanssittaisivat kaikki ravintelin naiset vuorotellen, niin rumat ko kaunhikki ko net olis niin herrasmiehiä. Tietenki se ensimmäinen tanssi omistettais sille omalle kumppanille.

 

 Illan päälle kaikki alkais letkajenkhan, ko son parasta mitä ihminen voipii tehjä housut jalassa. Koko hotellin väki lähtis matkhan ja matkanjärjestäjä ja bussikuskiki tanssaisivat letkajenkkaa  tuhannen päishän ja itkisivät onnesta kuinka tämä olis paras reissu ikänä.

 

 

Matkanjärjestäjä alkais jo hyytyä oman lasinsa äärehen, ko eläkeläiset sopivat trehvit seuraavaksi aamuksi uima-althalle kello kuueksi. Yksi eläkeläisistä vetää ammatiksens  eläkeläisten jumppahetkiä, ja halvaa että net jotka eivät vielä jumpassa käy, saisivat viimein kokkeilla miten mahtavalta se tuntuu aamukuuelta pulahtaa kylmhän althashen...Matkanjohtaja ja kuski nukkuisivat rapulassa yhekshän, ko muu sakki joo oottais päivän ohjelmaa kiharat topissa.

 Vesijumpan jälkhen olis aamupala ja jokhaiselle erikshen varattu hoitoaika näpsäkän hierojan tyköä. Sielä sais sielu ja ruumis ravintoa taasen pitkäksi aikaa!

Palluureisulla pysähyttäis aina jokhaisen muistomerkin kohalla ja kuvattais ittensä uusien ystävien kansa. Ottassa saattais olla laastari vähä liian villin viikonlopun jäljiltä, mutta ei se vain haittais mithän-hui olkhon!

 

 

Reisun päätheksi kokkoinnuttais jonku pirthin seurhoin, veisaamhan ja kahvinjuonthin. Sitte olis narunvetoa. Kaikki olis tuonhet jonku pikku lahjan, raamatun tai käsivispilän, ja  solis mahottoman jännä arpoa kuka sais minkäki lahjan. Näin päättyis täyellinen reissu, ja sitte sovittais uus matkakohe-Ikaalishin, Kuopiihon taikka Kuivaniemhen. Sama se missä son, aina son yhtä hauska.

Oikeastihan nämä kuvat on minun mummon  ja papan kotialbumista kaheksankytäluvulta. Kovasti non reissanhet, mutta varmhan aika kiltisti. Mummo ei saanu haavaa othan railakhasti juhlimalla, vaan juuri ennen reissua lehmä puski sarvella reiän, josta jäi arpi loppuelämäksi mummon othan. Mummo oli miettiny kehtaako lähteä koko reissulle-mitä net ihmisekki arvelee?